maistiaisia.

Prologi

“Hän tuijottaa sinua taas.” Natalie vilkaisee sivusilmällään taakseen ja totesi Alexin olevan oikeassa. Tuhahtaen hän kääntyy takaisin työnsä puoleen. “Nate!” Alex mutisee ja läpsäisee häntä. “Mitäh?” Ystävät istuvat tiiviimmin hänen ympärilleen. “Voi luoja… Dimitri on kirjaimellisesti tuijottanut sinua jo viikkoja!” Alex sanoi. “Aina siitä lähtien kun kevätloma loppui!” Pienen painostavan hiljaisuuden jälkeen Natalie avasi suunsa: “Entä sitten?” hän kysyi varovasti. Syvä huokaus kulki tyttöporukan lävitse.

“Haloo?! Dimitri!” Sara melkein huutaa. “Äläkä sano uudestaan entä sitten”, Alex lisää ennen kuin Natalie saa suunsa avattua. Olihan Dimitri kieltämättä koulun suosituin poika, ja syystä. Täydellinen kaikinpuolin, silti Natalien mielestä hänessä oli nykyisin jotain outoa, melkein puistattavaa. “Hän… ei vain ole minun tyyppiäni”, Natalie mutisi ja keskittyi taas työhönsä väistäen Alexin hämmentyneen katseen. Menneisyyttä ei oltu annettu anteeksi, vielä.

Muut huokaisivat syvään ja poistuivat omien pöytiensä ääreen. “Kyllä hän vielä ymmärtää miten täydellinen pari he ovat”, Miriam sanoi uskomatta omia sanojaan. Natalie vilkaisee taaksensa vielä kerran ja kohtaa Dimitrin silmät. Nuo oudon purppuraiset silmät jotenkin lukittavat yhä otteeseensa, pureutuvat syvälle sisimpään. Mutta se ei pelota, se vain antaa turvallisuudentunteen. Katsekontakti katkeaa kun opettaja ilmestyy luokkaan ja kaikki kiiruhtavat paikoilleen. Natalie ravistaa päätään saadakseen oudon tunteen pois ja keskittyy opettajan ääneen. Parempi unohtaa menneet. Taaempana Dimitri naurahtaa ja huvittunut hymy leviää hänen kasvoilleen.

“Hei? Kuuletko sinä?” Níniel hätkähtää toisen kosketuksesta. Hän kohdistaa katseensa tarjoilijapuolituisen huolestuneisiin silmiin. “Niin että haluatko toisen samanlaisen?” nainen kysyi. Níniel nyökkää ja nainen hyppää tuolille ja kaataa kannusta kolpakon täyteen. “Mitä tahansa se sitten onkin, se ei ole kaiken arvoista”, nainen tokaisee ja hypähtää takaisin lattialle. “Ja nuo vaatteet kannattaisi vähintäänkin huuhdella, jos niitä haluaa tulevaisuudessa käyttää huomiota herättämättä”, nainen vielä sanoo ennen kuin pujottelee takaisin tiskin taakse. Hymynkare leviää Nínielin huulille, katoaa sitten hänen vilkaistessaan kauttaaltaan verestä punaisia vaatteitaan. Niin, mikään ei ole sen arvoista. Tällaista ei pitäisi edes tapahtua. Ketään ei ole luotu kestämään tällaista.

Oli ok, että hänen koko entinen elämänsä pyyhittiin pois. Oli ok, että hänen ystävänsä jäivät siihen maailmaan. Hänen kotinsa, hänen muistonsa... Niin, ne muistot. Koskaan aiemmin hän ei ollut pysähtynyt muistelemaan aikaa siellä. Ei sitä kuka hän silloin oli, ei niin mitään. Paitsi häntä, ja sitä mitä heillä oli.

Kuinka vihainen Níniel silloin olikaan, kuinka petetyksi hän itsensä silloin tunsikaan. Mutta silloin oli sentään ollut ystäviä vierellä lohduttamassa, täällä hänellä ei ole ketään. Täyden kolpakon pinta rupesi väreilemään ja Níniel käänsi katseensa siihen. Uusi suolapisara väreilytti pintaa entisestään ja liukeni muun nesteen sekaan. Níniel nosti kätensä poskelleen, se kostui. Hän tyhjensi keuhkonsa yhdellä puhalluksella ja nosti kolpakon huulilleen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän itki tällaisena, itsenään. Tämä oli myös ensimmäinen kerta kun hän tunsi itsensä täydellisen petetyksi.