Co-onstant.

“Loving is a feeling that brings both joy and pain to my heart. Joy from being with you, being filled with an emotion so deep and tender that no other feeling can compare. Pain from knowing that I'm so in love, that I'm more vulnerable than I've ever”

Uh... Muistatteko edellisen merkintäni quoten? Jos ette niin lukaiskaapa, sillä näin tuossa nukkuessani juuri semmoista unta. Ja sitten äiti perhana tulee hakkaan ovea ja huuteleen merkityksettömiä asioita, jotka olisi voinut hoitaa myöhemminkin. Ja täten keskeyttää sen, kun minä pinnistelen muutenkin hirveästi että en heräisi. Kuitenkin sitä sitten järkytyksestä ponnahti puolitoista metriä ilmaan ja se siitä.

Mainittakoon kyseisestä unesta se, että seikkailin siinä kahden eri ihastukseni kanssa. Entisen ja nykyisen. Entinen kyllä ajan mittaan sulautui pois, tai en tiedä olivatko molemmat sulautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi vaimitähäh O_o

Anyways, se THE merkittävin kohta koko jutussa oli se, kun menin majoitustilaamme yksin, ja siellä ei ollut muita tietääkseni käynytkään kun kaikki olivat jossain piilossa. Olimme siis jollakin porukalla jossakin matkustelemassa.

Siellä sitten huomasin pienoiseksi shokikseni, että joku oli koskenut ainevihkooni. Kyllä, siihen THE kasiluokan ainevihkooni. Rupesin sitten selailemaan sitä notta voi paska, voi paska, voi paska. Ja huomasin sinne tehdyn merkintöjä. Vahaväreillä (huomaan jo tässä vaiheessa erinäisen yhteyden irliin). Ja ne merkinnät on tehnyt joku pikkulapsi.

Paljon piirustuksia, ihan käsittämättömiä ja sinänsä hämäriä minulle. Mutta jollain tavalla surkeita piirustuksia, ei huonosti tehtyjä, vaan kärsiviä, apua anovia. Ja olipa siellä sitten tekstiäkin. Josta paljastui tämä kyseinen pikkulapsen, pikkupojan nimi. Ja minä tunnen hänet, tai tiedän, en koskaan ole tavannut.


Tekstissä poika kertoi ensin miten kärsii siitä, että hänen isänsä kärsii, siitä miten hänen äitinsäkin kärsii kun hänen isänsä kärsii (mainittakoon tämä: äiti ja isä eivät siis ole olleet yhdessä vähään aikaan). Ja poika rukoilee minua tekemään jotain, mainitsee olevansa jotenkuten kiitollinen siitä mitä olen hänen isänsä hyväkseen tehnyt, että ymmärtää minua ja tietää mitä ajan takaa viimeaikaisilla teoillani. Mutta sanoo että se ei vielä riitä, ei lähellekään. Hänen isänsä on sen verran palikka (mikä on kyllä ihan totta).

Notta minun pitäisi kertoa kaikki tälle kyseiselle isälle, takoa ne hänen päähänsä niin että hän todella ymmärtäisi ne. Ihan vain hänen itsensä, ja pojan ja hänen äitinsä vuoksi. Kirjeentapaisen merkinnän viimeiset lauseet ovat sydäntä riipaisevia, allekirjoitukset sitäkin sykähdyttävämpiä. Pojan nimi. Ja hänen äitinsä nimi. Äidin, jonka luulisin vihaavan jokaista sydämestään, jonka luulisin silti haluavan apua epätoivoisesti, pelastusta itselleen ja perheelleen.

Niin notta olenko nyt sitten taas vaihteeksi ihan sekaisin tunteitteni keskellä mitähäh. Kirottuja tällaiset hetket. Kirottuja kaikki tunteet. Juuri kun ajattelin taas päässeeni yli siitä yhdestä kirotusta miehenpuolikkaasta, kaikki tunteet pulppusi taas esiin. ENKÄ MIE OO EDES NÄHNYT SITÄ! >.<

Tekisi mieli vajota vain jonnekin nurkkaan ja turruttaa itsensä kyynelillä (ja ehkä jollain vahvemmillakin aineilla). Mutta eihän sitä täällä pysty tekemään, säännölliset ruoka-ajat ja muutenkin muiden ihmisten kanssa asuminen 24/7 seitsemänä päivänä viikossa. My ass. Enkö voisi jo vedota muidenkin mielenterveyteen kuin omani ja päästä täältä pois? Sinne omaan kämppään, jooko? Siellä olisi niin kiva vajota tällaisina hetkinä ylimmäiseen kurjuuteen ja nousta siitä sitten kontalleen muutaman päivän päästä ja mönkiä eteenpäin.

Voinette vain kuvitella itseinhoni nyt. Jälleen. Taas. Ja sitä rataa. Ja inhoni vanhempien luona kämppäämistä kohtaan. Boy oh boy... -.-