Täydenkuun nousu
Majatalo oli tupaten täynnä. Tarjoilijat joutuivat tekemään parhaansa saadakseen tilaukset vietyä oikeisiin pöytiin. Ulkona raivosi pahin myrsky sitten Kuunvalon sodan, jatkuva jyrinä, salamointi ja sadepisaroiden kovaääninen rapina kattoa ja ikkunanlaseja vasten koetteli monen hermoja. Oli silti epätavallisen hiljaista. Kaikki istuivat pöydissään tai lattialla hiljaa, syventyneinä kolpakoidensa sisältöön. Mutta yhdessä pöydässä, majatalon pimeimmässä ja lämpimimmässä nurkassa keskusteltiin.
”Hekin vaistoavat sen”, nainen sanoi siemaisten juomaansa. Häntä vastapäätä istuva mies nyökkäsi ja vilkaisi hiljaa istuvia ihmisiä. ”Mahdollisesti”. hän sanoi ja kääntyi toverinsa puoleen. ”Mutta eivät vielä tiedosta sitä”, hän lisäsi. Nainen kohautti olkiaan ja siemaisi jälleen juomaansa. ”Kuka tietää, kokemukseni perusteella ihmiset osaavat olla hyvin yllättäviä”, hän sanoi vilkaisten huvittuneena toveriaan, joka tuhahti halveksuvasti. He jatkoivat tarkkailuaan hiljaisuuden vallitessa. Silloin tällöin joku ihmisistä nosti kätensä ja tarjoilija pujotteli hänen luokseen täyttämään tämän kolpakon.
”He ovat täällä”, nainen sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen ja siemaisi jälleen juomaansa. Hänen toverinsa nyökkäsi ja siemaisi omaa juomaansa. Lähes heti sen jälkeen majatalon ovi avautui voimakkaan töytäisyn johdosta ja kaikki sen lähistöllä hypähtivät metrin ilmaan. Ovesta astui sisään tummaan, erikoisilla symboleilla koristeltuun kaapuun pukeutunut pitkä mies. Tämä asteli keskelle majataloa ihmisten tehdessä kunnioittavasti ja pelokkaasti tilaa. Miehen perässä sisään astui pieni joukko täydellisesti aseistettuja sotilaita. Majatalon pitäjä, lyhyt, lihava mies kipitti uskomattoman nopeasti keskellä lattiaa seisovan miehen luo.
”Herrani Shamnash, miten voin palvella?” mies kysyi heiveröisellä äänellä ja vajosi lattiaan. Shamnash hymyili vinosti ja sanoi: ”Minulla kävi viime yönä odottamattomia vieraita rakas Brosh.” Majatalonpitäjä, Brosh nimeltään, nosti katseensa Shamnashin jaloista. ”Keitä?” mies kysyi ja katui saman tien sanojaan. Shamnash heilautti sormiaan ylhäältä alas, ja Brosh tarttui kakoen kurkkuunsa nousten ilmaan. ”En tiedä, mutta he veivät jotain minulle hyvin tärkeää” Shamnash sanoi ja heilautti jälleen sormeaan, tällä kertaa oikealta vasemmalle, jolloin Brosh lensi päin kauhuissaan kyyhöttäviä ihmisiä ja kaatoi heistä kymmeniä. ”Mutta minä tiedän että sinä tiedät siitä jotain”, Shamnash sanoi Broshin ja muiden kaatuneiden kömpiessä nopeasti pystyyn. ”E- en minä…” Brosh aloitti änkyttäen. ”Vaiti!” Shamnash huusi salaman välähtäessä kirkkaasti.
Nuori tarjoilijatar liikahti hieman tiskin takana, mutta pysähtyi Shamnashin kääntäessä katseensa häneen. Shamnash heilautti jälleen sormeaan, tiskillä ollut veitsi nousi hitaasti tytön, joka ei kyennyt liikahtamaankaan, kurkulle. Brosh päästi pienen vinkaisun. Shamnashin kasvoille kohosi jälleen hymy. ”Mitä sanot, Brosh? Kerrotko minulle tietosi vai oletko hiljaa ja katselet, miten tyttäresi elämänneste virtaa pitkin saastaista lattiaasi?” hän kysyi huvittuneesti. ”Herrani, minä en…” Brosh aloitti jälleen, mutta vinkaisi pienen verinoron alkaessa valua hänen tyttärensä kaulasta. Tyttö ei liikahtanutkaan, yksinkertainen loitsu piti häntä aloillaan. Pakokauhuiset silmät pälyilivät apua anoen ympäri huonetta vastakaikua saamatta. ”No?” Shamnash kysyi nauttien selvästi tilanteesta. Brosh vain tuijotti avuttomana tytärtään.
”Anna heidän olla velho, hän ei tiedä mitään”, ääni nurkasta sanoi. Kaikki kääntyivät äänen lähteen suuntaan. Nainen siemaisi juomaansa rauhallisesti. Hänen toverinsa hymähti hyväksyvästi. ”Ja mitä sinä, nainen, tiedät asiasta?” Shamnash kysyi ivaa äänessään. Nainen ei edes kääntänyt katsettaan häntä kohti vastatessaan: ”Tiedänpä vain.”
Shamnash laski vihasta tärisevän kätensä, jolloin tarjoilijatyttö pääsi loitsun otteesta ja tarttui kaulaansa, tyrehdyttääkseen verenvuodon. ”Kuinka sinä uskallat nainen?” Shamnash kysyi hiljaisen myrkyllisesti. Kaikki hänen lähistöllään astuivat muutaman askelen pelokkaasti taaksepäin. ”Taisit suututtaa hänet”, naisen toveri sanoi selvästi huvittuneena. Shamnashin silmät leimahtivat ja hän lausui muutaman nopean sanan, jolloin tulipallo singahti hänen käsistään naista kohti. Nainen kohotti kätensä aivan kuin ottaakseen tulipallon vastaan. Kun pallo kohtasi naisen käden, se katosi jälkiä jättämättä. Ällistys paistoi kaikkien kasvoilta.
”Tappakaa heidät!” Shamnash huusi raivoissaan joukoilleen. Osa hänen sotilaistaan veti miekkansa esiin ja lähestyi kaksikkoa, joka ei liikahtanutkaan. Kun he olivat muutaman tuuman päässä, kaikki katosivat yhtäkkisesti. ”Taikuutta!” Shamnash ärähti raivoissaan ja viittasi jäljelle jääneille sotilaille, jotka välittömästi nostivat varsijousensa ja ampuivat. Nuolet kohtasivat näkymättömän kilven ja räjähtivät tuhansiksi valonsäikeiksi. Nainen heilautti kättään, jolloin jäljellä olevat soturit lensivät huoneen toiselle puolelle ja lysähtivät tajuttomina seinää vasten. Shamnash huusi raivoissaan ääneen ja lähetti kymmeniä kuolettavia loitsuja salaperäisen kaksikon ylle, mutta ne kaikki katosivat kuten tulipallo.
Naisen toveri nousi seisomaan ja ampui oman nuolensa niin nopeasti ettei kukaan ehtinyt tehdä mitään. Se osui suoraan Shamnashin reiteen ja jäi törröttämään siihen. ”Mitä…” Shamnash sanoi alkaessaan tuntea olonsa erittäin uupuneeksi ja uniseksi. Hän lysähti polvilleen eikä pystynyt enää edes ajattelemaan selkeästi. Jotenkin hän onnistui aistimaan naisen tulevan hänen luokseen. Nainen polvistui hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa: ”Seuraavaan tapaamiseen, oletan että olet silloin paremmin valmistautunut.” Shamnash valahti kalpeaksi tunnistaessaan vihdoin kuulemansa äänen. Mutta se ei ole mahdollista! Sitten pimeys valtasi hänet.
Nainen nousi tajuttoman velhon vierestä ja nyökkäsi toverilleen, joka nousi myös, tipautti kolikoita pöydälle ja käveli ovesta ulos. Nainen aikoi seurata toveriaan, mutta pysähtyi kuitenkin ovella ja kääntyi hämmentyneiden ihmisten puoleen. ”Kun hän herää”, nainen aloitti ja vilkaisi autuaana kuorsaavaa velhoa, ”kehottaisin olemaan kaukana hänestä.” Nainen kääntyi jälleen kohti ovea. ”Odottakaa, lady!” Brosh sanoi tyttärensä vierestä. Nainen pysähtyi ja kääntyi Broshin puoleen. ”Ketä saan kiittää tyttäreni pelastamisesta?” Brosh kysyi ja hänen vieressään nyyhkyttävä tyttö nosti itkuiset kasvonsa pelastajaansa. Nainen oli hetken hiljaa, kuin miettien mitä vastaisi. ”Ystävää”, hän sanoi poistuen ovesta.
”Shamnash ei tule jättämään asiaa sikseen”, naisen toveri sanoi kumppaninsa asuttua ovesta. ”Mitä muuta häneltä voisi odottaa?” nainen kysyi ja lähti kävelemään kujaa pitkin. ”Nyt kun hän tietää, keitä olemme, hän osaa varautua hyvin”, naisen toveri sanoi vakavasti nojaten edelleen seinään. Nainen pysähtyi ja kääntyi huvittuneesti kumppaninsa puoleen. ”Kuulinko oikein? Kuulinko pelkoa suuren Drinin Kerah’in äänessä?” Drinin mulkaisi murhaavasti häntä. ”Varautuneisuutta. Shamnash on varteenotettava vastustaja, kun hän tietää, ketä vastaan taistelee ja on valmistautunut siihen”, Drinin sanoi. ”Ja sinä tiedät sen Níniel.” Níniel huokaisi syvään. ”Niin tiedän, Drinin”, hän sanoi tunnustellen lohikäärmeen muotoista, hopeaista tikaria vyöllään. ”Meidän on lähdettävä kaupungista”, Drinin sanoi laittaen kätensä kumppaninsa olkapäille. ”Mentävä mahdollisimman kauas täältä.” Níniel nyökkäsi. ”Aamulla, nyt tarvitsemme hetken lepoa”, hän sanoi ja Drinin nyökkäsi.
Täysikuu valaisi kumppanusten tietä heidän astellessaan kohti Wusramia. Kolme
päivää kestäneen matkan aikana he olivat törmänneet vain kahteen pieneen örkkijoukkoon, Shamnashista ei ollut näkynyt jälkeäkään. Yhtäkkiä molemmat pysähtyivät. ”Kuulitko tuon?” Drinin viestitti Nínielille telepaattisesti. ”He saivat meidät kiinni”, Níniel vastasi ja laski kätensä uskollisen miekkansa, Ránadan päälle. Drinin tarttui sapeleihinsa. Kumpikin seisoi liikahtamatta ikuisuudelta tuntuvan ajan kaikki aistit valppaina, kunnes jossain rasahti ja äänen aiheuttaja hyppäsi läheisen kivikasan takaa.
Drinin nosti aseensa eteensä suojautuakseen pedon kynsiltä. Molemmat kaatuivat omituiseksi mytyksi maahan ja jatkoivat raivokasta taistoaan. Petoja ilmestyi kaksi lisää ja ne syöksyivät Nínielin kimppuun. Tämä lähetti välittömästi tulipallon joka käristi toisen. Palaneen lihan löyhkä oli kuvottava ja levisi tuulen mukana kaikkialle. Toinen pedoista oli jo liian lähellä käristettäväksi, joten Níniel veti miekkansa esiin. Peto hyppäsi suoraan sitä kohti. Miekka lävisti sen vatsan helposti, ja se lysähti kuolleena Nínielin päälle. Peto, joka paljastui sudeksi, katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt vapauttaen Nínielin valtavasta painosta päällään. Jäljelle jäi ainoastaan pieni riipus, jossa oli Shamnashin tunnus: sauva jonka päässä oli täysikuu. Níniel viskasi sen tuhahtaen syrjään ja nousi ylös. Drinin oli selvinnyt vastustajastaan ja seisoi nyt selin Nínieliin. ”Se siitä”, Níniel sanoi puhdistaessaan miekkansa ruohikkoon. ”Meidän on paras kiirehtiä, niitä tulee aivan varmasti lisää, ja ties mitä otuksia tuo löyhkä houkuttelee.” Kun Drinin ei vastannut mitään, Níniel jatkoi: ”Wusramiin on vielä kahden päivän matka. Jos juoksemme, ehdimme sinne päivässä.” Níniel lähestyi nyt jo hivenen huolestuneena kumppaniaan. ”Drinin?” hän kysyi epävarmasti. Drinin kääntyi häntä kohti kättään pidellen. Níniel henkäisi. Ranteesta kyynärtaipeeseen käsivarsi oli auki ja siitä vuoti vuolaasti verta. Drinin katsoi Nínieliä, avasi suunsa sanoakseen jotain mutta kaatui menettäen tajuntansa.
Níniel asteli hermostuneena edestakaisin Korkealuontoisen Hengen käytävää. Miksi kestää niin kauan? Hän oli sitonut Drininin haavan niin hyvin kuin pystyi ja kantanut hänet nopeasti tänne. Chaethos oli tutkinut häntä jo monta tuntia. Dranleth asteli Nínielin luo höyryävä muki kädessään. ”Hän on hyvissä käsissä”, Dranleth sanoi ojentaen mukia. Tämä otti sen vastaan ja lysähti seinää vasten. ”Tiedän”, hän sanoi ja siemaisi juomaansa. Se lämmitti mukavasti.
Lopulta Calidrae tuli heidän luokseen. Hän ei hymyillyt, mikä ei luvannut hyvää. Níniel ponnahti seisomaan. ”Sanoit, että sudet hyökkäsivät kimppuunne?” Chaethos kysyi. Níniel nyökkäsi. Chaethosin olkapäät painuivat kasaan. ”Kuten pelkäsin”, hän sanoi ja lysähti puolestaan seinää vasten. Níniel olisi voinut katkaista hänen kaulansa. ”Mitä? Mikä hänellä on?” hän kysyi nyt huolesta suunniltaan. Calidrae nosti katseensa Nínielin vihreisiin silmiin. ”Ne eivät olleet normaaleja susia”, hän sanoi. Níniel lamaantui täysin. ”Sinulla on keskiyöhön asti aikaa hakea vasta-aine.” Hetken itseään kerättyä Níniel kysyi päättäväisesti: ”Mistä löydän sen?”
”Ratsasta lujaa, älä hidasta, älä eksy”, Chaethos oli sanonut, ja niin Níniel teki. Hän oli saanut nopeimman mahdollisen hevosen. Vasta-ainetta kasvoi 30 virstan päässä Deliathin vuorella. Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Vuori näkyi jo, enää muutama virsta. Níniel pyysi hevosta nopeuttamaan vauhtia. Aikaa ei ollut paljon.
”Hän tulee ajoissa”, Dranleth sanoi Chaethosille ties monennenko kerran. ”Toivon todella niin”, Chaethos sanoi katsoessaan Drininin vääntelehtivää ruumista.
Níniel kurotti kasvia kohti. Muutama lehti riittäisi. Hän repäisi kasvin irti ja hymyili voitonriemuisesti. Samassa hän oli menettää otteensa vuoren seinästä. Pienehkö salama oli iskenyt kasveihin ja tuhonnut ne. Níniel kääntyi ja näki Shamnashin seisovan soturiensa kanssa lyhyen matkan päässä hänestä.
Velho valmisteli jo uutta loitsua, joten Níniel tunki ainoat jäljellä olevat vasta-aineet syvälle taskuunsa ja kapusi nopeasti alas. Shamnash lähetti seuraavan loitsunsa, mutta Níniel väisti sen täpärästi. Hänen päästyään alas Shamnashin 30 soturia hyökkäsivät. Níniel vetäisi miekkansa, herätti sen verenhimon, ja hyökkäsi. Soturit hämmästyivät hieman haltianaisen syöksyessä heidän keskelleen ja alkaessa pilkkoa heitä.
Níniel ei todellakaan aikonut jäädä tekemään selvää jokaisesta soturista, siihen ei olisi aikaa. Hän siis vain järjesti itsellensä tien heidän lävitseen sivaltaen miekallaan puolelta toiselle, viillellen sotureita. Päästyään heidän lävitseen Níniel ei pysähtynyt, vaan jatkoi kulkuaan kohti velhoa, joka valmisteli jälleen uutta loitsua. Kosto olisi saatava. Velho lähetti loitsun, suuren salaman, joka olisi tuhonnut kokonaisen kylän. Níniel otti salaman miekallaan vastaan. Rànada imi salaman energian itseensä, ja Níniel lähestyi nyt hätääntyvää velhoa. Mitä tahansa loitsuja hän käytti, miekka imi kaiken itseensä. Lopulta velho alkoi valmistella loitsua, joka veisi hänet turvalliseen paikkaan, kauas tästä d’Artegnin suvun jäsenestä. Níniel aavisti velhon aikeet ja lisäsi vauhtiaan. Päästyään tarpeeksi lähelle Níniel kohotti miekkansa viimeiseen iskuun, ja Shamnash tiesi loppunsa tulleen.
”Hänen pitäisi jo olla täällä!” Chaethos ärähti perin huolestuneena kävellen jo melkein pitkin seiniä. ”Kiiruhda Níniel”, Dranleth kuiskasi katsellen syvästi kärsivää Drininiä.
”Nopeammin, nopeammin”, Níniel sanoi hevoselle, joka yhä kiihdytti vauhtia, vaikka oli lopen uupunut. Se ymmärsi kiireen ja teki parhaansa. Välikohtaus Shamnashin kanssa oli kuluttanut kallisarvoista aikaa, ja Níniel pelkäsi myöhästyvänsä. Täysikuu oli jo noussut.
Lopulta Níniel ratsasti Korkealuontoisen Hengen pihaan. Hän kirjaimellisesti hyppäsi hevosen selästä ja juoksi ovesta sisään.
Dranleth kuuli askeleet. ”Hän tuli”, hän kuiskasi Chaethosille, joka oli juuri saanut loitsunsa valmiiksi. Molemmat astuivat käytävään ja näkivät väsyneen, verisen haltian pysähtyvän kuin seinään nähdessään pariskunnan ilmeet. ”Ei”, Níniel sanoi hengästyneenä. ”Olen pahoillani”, Chaethos sanoi nähdessään ystävänsä epätoivon. Níniel työnsi heidät syrjään ja astui huoneeseen. Lumotun häkin kaltereiden takaa häntä tuijotti verenhimoiset suden silmät. Níniel vajosi voimattomana polvilleen. Hän tuskin tunsi Dranleth käsivarsien kiertyvän ympärilleen. Kyyneleet valuivat vuolaina Nínielin kasvoja pitkin. Millään ei ollut enää väliä. Hänen rakkaimpansa oli muuttunut pedoksi.
